Ylpeästi pohjoisen pariisitar

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman kirjoitella ajatuksistani Suomesta ja suomalaisuudesta, jotka ovat heränneet täällä Pariisissa asustellessani. Tänne Ranskaan muutettuani olen pohtinut yllättävänkin paljon omaa suomalaista identiteettiäni ja omia pohjoisia juuriani. Jo aiemmin ulkomailla asuessani, matkustellessani ja lukion kesävaihdon myötä olen asian tiimoilla pyörinyt, mutta tämän vaihtosyksyn aikana on asia tuntunut olevan erityisen paljon pinnalla ja ajatuksissa.

Näiden noin neljän ensimmäisen Ranskassa vietetyn kuukauteni aikana on suomalainen ja pohjoismainen identiteetti noussut itselleni todella tärkeäksi itseäni. Olen aina ollut ylpeä taustastani, mutta täällä Pariisissa asuessani ylpeys suomalaisuuteen ja pohjoiseen taustaan on ollut suorastaan yllättävän vahva. Rakkaus omaan kieleen ja kulttuuriin on vahvistunut samaa tahtia, kun olen päässyt omaksumaan uutta. Ranskan kurssilla taistellessani subjunktiivin ja indikatiivin käytön poikkeusten kanssa tuntuu ajatus oman kielen vaivattomuudesta ja tuttuudesta lähes lohduttavalta. Kuinka ihanaa onkaan voida ilmaista itseään ja jokaista tunnettaan omilla sanoilla tietäen, ettei merkityksestä ole jäänyt jokin nyanssi tai tunnetaso välittymättä! Kerran juttelinkin erään espanjalaisen ystäväni kanssa, joka sanoi hänelle olevan todelle tärkeää koko päivän painiskeltuaan uuden kielen kanssa, että hän pääsee illalla vain vapaasti juttelemaan ja vitsailemaan muiden espanjalaisten kanssa omalla kielellään. Toisaalta ymmärrän häntä, mutta ihan tälle tasolle oma kaipuuni ei kuitenkaan ylety. Ollessani ulkomailla ja tutustuessani vieraaseen kulttuuriin, en ole kaivannut suomenkielisiä taukoja tai hengähdyshetkiä. Se saattaa johtua myös olosuhteiden pakosta, sillä eihän täällä ole lainkaan samassa mittakaavassa suomen kielen taitoisia kuin espanjaa puhuvia. Omassa tilanteessani saan oikein kunnolla kylpeä ranskan kielessä ja kulttuurissa ja sukeltaa sen saloihin pää edellä.

Pienenä muistan kiukutelleeni englannin tehtävieni kanssa ja toivoneeni, että äidinkieleni olisi jokin suuri maailmankieli, eikä minun tarvitsisi opiskella mitään muita kieliä liikkuessani maailmalla. Kuinka täydellisen eri mieltä nyt olenkaan! Minulle suomen kieli on kuin aarre, joka on vain meille muutamalle miljoonalle myönnetty etuoikeus. Kuinka hienoa onkaan, että me pienen maan, kulttuurin ja kielen edustajina olemme suorastaan pakotettuja opiskelemaan muita kieliä ja kulttuureita pärjätäksemme maailmalla. Työtä se tietenkin vaatii, mutta samalla se avaa maailman aivan eri tavalla. Itselleni tuntuu suorastaan kutkuttavan hienolta tulla pienestä ja vähäntunnetusta maasta ja kulttuurista - minusta tiedetään varsin vähän, mutta minä tiedän muista varsin paljon. Minun kieltäni ei puhu juuri kukaan, mutta minä puhu monien muiden kieliä. Uteliaisuus ja avoimuus muita kulttuureita kohtaan on ominaisuus, joka piilee monissa meidän pienen maamme kansalaisissa ja jonka olen saanut omaksua melkein suoraan äidinmaidosta.

Vahva pohjoinen identiteetti johtuu ehkä siitäkin, etten yliopistolla ole törmännyt kehenkään toiseen pohjoismaista tulevaan vaihto-opiskelijaan saati suomalaiseen (yhteen suomalaiseen Ranskaan asettuneeseen lääkisopiskelijaan olen kuitenkin tutustunut) ja olen näin saanut yksin edustaa niin Suomea kuin koko Pohjolaa koko uudelle ja laajalle ystäväpiirilleni. Se on ollut minulle suuri kunnia. Olen tuntenut itseni etuoikeutetuksi tullessani Suomesta ja saadessani kertoa sen kulttuurista, historiasta ja elämäntavoista vastalahjaksi saamistani paikallisen kulttuurin ja kielen opeista. Täällä Ranskassa tiedetään Suomesta hyvin vähän ja pohjoismaat nähdään usein yhtenä kompleksina. Oliko se Helsinki nyt Norjassa vai Suomessa? Onko siellä jääkarhuja? Mitä kieltä siellä puhutaankaan? Entä kuuluuko se EU:hun? Välillä meinaa on vaikea pitää kasvot peruslukemilla ja olla hymyilemättä itselle hassunkurisilta vaikuttavien kommenttien ja kysymysten keskellä. 

Tietämättömyys ei kuitenkaan ole mielenkiinnon puutetta, sillä sitä löytyy kertoessani talven lämpötiloista, avantouinnista ja karjalan piirakoista. Erityisesti Suomen korkeasta elintasosta ja yhteiskunnan toimivuudesta ollaan kiinnostuneita ja minulle linkataan nykyään usein erilaisia aiheeseen liittyviä videopätkiä, joissa kerrotaan mm Suomen menestyksekkäästä koulutussysteemistä ja kysellään, toimiiko järjestelmä Suomessa todella näin. Siitä voimme todella olla ylpeitä Suomessa. Voin olla vain onnellinen, että olen saanut kasvaa suomalisessa yhteiskunnassa, joka on antanut minulle valtavan hyvän ja tukevan pohjan elämään. Oppiessani koko ajan uutta niin ranskalaisesta kuin muidenkin maiden kulttuureista opin myös aivan eri tavalla arvostamaan omaa kulttuuriani. Opin näkemään sen niin vahvat kuin heikommatkin puolet ja pystyn itsessäni työstämään näitä ominaisuuksia ja mahdollisesti jakamaan niitä kotimaassanikin. Täällä Pariisissa olen erityisesti ottanut suorastaan kunniatehtäväkseni levittää korvapuustien ilosanomaa ranskalaisille ja muille kansainvälisille ystävilleni. Tähän mennessä missio ei ole tuottanut pettymystä kertaakaan. Ainostaan pieni ja ei-niin-kätevä keittiöni yrittää hieman hidastaa tahtia, mutta suomalaisella sisulla siitäkin selvitään.

Suomalainen sisu onkin yksi paljon pohtimani teema. Itsestäni tuntuu, että täällä turhan helposti vain kohautetaan olkia ongelmien ilmetessä ja sanotaan, ettei sille oikein voi mitään. Päättäväistä asennetta ja tekemisen meininkiä kaipailen täällä tuon tuosta. Toinen itseäni toisinaan tuskastuttava ominaisuus on jonkinlainen tehottomuus. Puhetta riittää mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Yhtenäkin iltana olimme Erasmus-kavereiden kanssa Café des Langues (kansainvälinen illanistuskelu baarissa), jossa järjestettiin musiikkivisa. Tunnin ajan ranskalainen järjestäjä juoksi ympäri baaria hyssytellen ihmisiä, sillä tietokilpailu alkaisi aivan juuri. Siinä me saimme odotella hyvän tovin kynä kourassa ennen kuin minkäänlaista kilpailun alkamista oli havaittavissa. Vielä yksi hauska (tosin välillä minun on vaikea muistaa sen olevan niin hauska) ja hyvin klassinen ero minun ja keski-/eteläeurooppalaisten ystävieni välillä on täsmällisyys. Itse poljen tuhatta ja sataa tapaamiseen ollessani kaksi minuuttia myöhässä ja sitten odottelenkin toisia kaksikymmentä minuuttia. Akateeminen vartti taitaa olla täällä käytössä kaikilla elämän osa-alueilla.

Ennen vaihtoon lähtemistäni ajattelin, että Ranska on loistava vaihtokohde jo senkin takia, että oppiessani kielen, voisin sitten myöhemmin palata tänne töihin. Sehän on EU-maiden välillä varsin helppoa. Aiemmin ajattelin, että aikuisena haluaisin asustella vähän siellä sun täällä ja nähdä maailmaa vaihtaen osoitetta tuon tuosta. Vaihtoni myötä olen asiaa pohtinut ja ajatukset ovat vaihdelleet melko lailla laidasta laitaan, enkä ole millään lailla tämän asian tiimoilla pohdintojeni päässä, jos sinne koskaan tulenkaan. Tällä hetkellä päällimmäisenä on kuitenkin tunne omien juurten ja kodin tärkeydestä. Tärkeys siitä, että tuntee kuuluvansa jonnekin. Lauantaina osallistuin upealle Suomen 99-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi järjestetylle lounaalle Unescon tiloissa Eiffel-tornin kupeessa, jossa tapasin monia Ranskaan kauan sitten muuttaneita ja tänne sittemmin asettuneita suomalaisia. Joidenkin kanssa suomea puhuessani yllätyin siitä, kuinka selvästi puheesta kuuli, etteivät he enää aktiivisesti käyttäneet kieltä, eikä sen käyttö enää ollutkaan niin mutkatonta kuin natiivilla. Mutta vielä yllättyneemmäksi tulin kun seurueeseen saapui ranskankielinen henkilö ja kieli vaihdettiin ranskaksi. Eivät he sitäkään täydellisesti puhuneet. Minkä he tuntevat omaksi kielekseen? Tuntevatko he olevansa kotona Ranskassa vai Suomessa? Ja missä heitä pidetään paikallisina? Täällä vai Suomessa? En osaa sanoa ja voi olla, ettei tämä asia kaikille ole niin vaikea tai merkityksellinen. Mutta itselleni heräsi vahva tahto kuulua johonkin yhteisöön ja tuntea olonsa siihen kuuluvaksi. Eikä se tarkoita, ettenkö tahtoisi nähdä maailmaa, mennä, kokea, tehdä ja tutustua, mutta en niin, että hukkaan itseni. Sillä minulle on tärkeää, että vaikka olisin toisella puolella maailmaa, enkä tietäisi, minne olen menossa, tietäisin kuitenkin varmasti, mistä olen tulossa ja minne voin aina palata. Myös vaihtoon lähtiessäni rauhoitti ajatus siitä, että voisin aina ja milloin vain palata kotiin, jos ei elämä uusissa ympyröissä onnistuisikaan.

Kaikkine näine pohdintoineni en sanoisi kuitenkaan potevani koti-ikävää. En ole missään vaiheessa toivonut pääseväni jo pian Suomeen tai harmitellut, että lähdin matkaan. Yksi suuri syy siihen varmasti on, että tiedän pysyväni täällä tällä kertaa vain vuoden. Miksi haikailla toisaalle, kun elämäni on nyt täällä ja tiedän palaavani taas vanhaan ja tuttuun ensi syksynä? Elämää ei voi elää kahdessa paikassa ja tällä hetkellä minun paikkani on Pariisi. En ole myöskään kertaakaan katunut valintaani vaihtokohteesta. Alkuvaikeuksistakin selvittiin sisulla ja positiivisella asenteella ja on aivan ihana huomata, että olen löytänyt oman paikkani täältä ranskalaisesta metropolista. On upeaa, että jo näin lyhyessä ajassa tuntuu tämä aiemmin täysin vieras kaupunki tutulta ja Montmartren kadut ja portaat kodilta. Olen löytänyt täältä uusia ihania ystäviä ja yhteys niin Erasmus-porukkamme kuin kiipeilytiimimmekin välillä on perheenomainen. Ranskalainen perheeni Bordeaux’ssa ja täällä Pariisissa on ollut tukenani kaiken aikaa. Olen tasavertainen osa klinikkatiimiämme ja opiskelijayhteisöä ja suomalainen taustani tuo siihen vain lisäsävyn. Uuden elämän rakentaminen ja paikkansa löytäminen aivan uudessa ympäristössä ovatkin varmasti vaihtoajan suurimmista anneista. Ja uskon, että suomalainen mentaliteetti ja kotoa oppimani asenteet ja arvot ovat siinä minua pitkälle auttaneet. Maailma on avoinna ja täynnä koettavaa ja nähtävää ja suomalaisena minulla on aivan etuoikeutetut lähtökohdat siihen tutustua. Olen ylpeä ja etuoikeutettu saadessani edustaa kansaamme täällä Ranskassa pohjoisen pariisittarena.

Onnea 99-vuotiaalle itsenäiselle Suomelle ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille suomalaisille!

On se onni olla suomalainen.