Niin kovalla vauhdilla ovat menneet viimeiset viikot ja kuukaudet Pariisissa, etten ole lainkaan ehtinyt kirjoitella tänne blogin puolelle. Kesäkuussa minulla ei ollut kliinistä harjoittelua ollenkaan kun päätin neurologian harjoitteluni jo toukokuun lopussa. Niin minulle jäikin hyvin aikaa nauttia Ranskasta tavallisten kurssien ohella. Reissua pukkasi suuntaan sun toiseen kun kävin niin etelä-Ranskan Labennessa surffaamassa, vaihtoperheeni vanhempia tervehtimässä Bordeauxissa, Sancerressa trail-juoksukisassa sekä Alpeilla kiipeilemässä. Täytyy myöntää, että opiskelut kesäkuun lopun tentteihin jäivät varsin viime tippaan ja viimeinen viikko ennen tenttejä olikin pyhitettävä lähes täysin neurologille, patologialle ja farmakologialle. Kaiken lisäksi tuolle viikolle sattui varsinainen helleaalto kun päivisin lämpömittari kipusi lähes +40C eikä elohopea öisinkään laskenut alle +30 asteen. Voin kertoa, että Pariisin keltaisessa suurkaupungissa tuollaisten lukemien tuntuvan todella tukalilta. Kuin olisi saunassa 24/7! Onneksi huoneeni Montparnassella sijaitsi maan alla, joten siellä lämpötilat säilyivät siedettävissä lukemissa. Pariisin kirjastoissa sen sijaan ei ilmeisestikään harrasteta ilmastointia...
Nyt on siis Paris VI yliopiston kolmannen vuoden lääketieteen opinnot tentitty, ja mikäli viimeiset kolme tenttiä menevät läpi, kaikki hyväksytty. Samoin kolme kliinistä harjoitteluani keuhkotautien - , sisätautien - ja neurologian osastoilla ovat suoritettu. Varsin haastavat ja vaativat ovat tämän vuoden opinnot olleet, mutta työ on kyllä ollut vaivansa arvoista. Olen kehittynyt valtavasti ja erityisesti kokemus potilaskontakteissa on ainutlaatuista. Seuraavaksi täytyy alkaa selvitellä, josko saisin joitain kursseja hyväksi luettua mutta joka tapauksessa putoan vuosikurssilta Suomen päässä. Näinpä minua odottaakin ensi syksynä uudet kurssikaverit ja uusi klinikkaryhmä!
En ole aivan varma kirjoittelinko tänne aikanaan CAF:n asumistuesta. Ranskassa myös ulkomaalaiset opiskelijat voivat nimittäin hakea valtion asumistukea. Tämä prosessi käydään CAF-järjestön kautta ja on kuuluisa haastavuudestaan. En tosin ikinä olisi voinut henkisesti valmistautua siihen, kuinka hankalaa se tosiasiassa oli. Itse laitoin ensimmäisen hakemukseni vetämään syyskuussa Pariisiin muutettuani. Se ilmeisesti jotenkin mystisesti katosi, sillä lokakuussa jouduin tekemään uuden. Lähetettyäni (niin luulin) kaikki pyydetyt paperit sain useamman kerran kirjeitä, joissa pyydettiin vielä jokin uusi dokumentti ja kävi niinkin, että sain lähettää saman asiakirjan, jonka jo kertaalleen olin lähettänyt, useampaan kertaan. Aloin jo olla hieman kärsimätön kun oma muuttoni Montparnasselle lähestyi eikä avustusta vieläkään kuulunut. Suoraan sanottuna olin jo menettänyt toivoni ja olin varma, etten mitään tukea tule koskaan saamaankaan. Mutta kuinka ollakaan! Viimeisen tenttini tentittyäni ja klinikkaharjoitteluni kuitattuani huomasin saaneeni Caf:lta sähköpostia, jossa minulle kerrottiin tukipäätöksen viimein tulleen. Sydän pamppaillen kirjauduin sivuille ja KYLLÄ! Tuki oli viimein myönnetty! Eihän siinä kestänyt kuin 10 kuukautta... onneksi tuki myönnetään takautuvasti, joten sain koko vuoden tuen kerralla. Taas taisi Pariisi osoittaa, että kärsivällisyys palkitaan. Kuten olen ehkä aiemminkin kirjoittanut, ei Pariisi aina välttämättä aukene ihan helposti, mutta kun se viimein avaa ovensa, tuntuu se sitäkin palkitsevammalta.
Pariisista lähtö oli suoraan sanottuna varsinainen hullunmylly. Piti hoitaa yliopistolta uloskirjautuminen, asunnon siivous, pyörän vienti ystävälle hoitoon seuraavaa kertaa odottamaan, valokuvaus lehtiartikkelia varten, ystävien tapaamisia, kiipeilysessioita ynnä muuta. Monet ystäväni lähtivät jo lähes viikkoa aiemmin, joten lähdön tunnelma oli läsnä jo hyvän tovin. Myös monet paikalliset ystäväni lähtivät toisaalle kesää viettämään. Näin myös oma lähtö alkoi tuntua ajankohtaiselta. Vielä pari kuukautta sitten suorastaan hieman pelkäsin kotiinpaluuta; en sen takia, ettenkö viihtyisi Suomessa tai ettenkö ikävöisi ystäviäni ja perhettäni Suomessa vaan pelkäsin jättää Pariisiin rakentamani elämän. Kaikki ne ystävät, kodin, opinnot ja kaupungin, johon olin niin hyvin päässyt tutustumaan. Mutta oikeastaan poislähtö on tapahtunut kuin itsestään. Pala palalta on vaihtovuoteni tullut päätökseensä: ensin muutin pois pienestä kodistani Montmartren kukkulalta. Klinikka loppui. Viikottaiset harrastukset ja rutiinit loppuivat kesän tulon myötä. Opinnot tulivat päätökseen. Suuri joukko ystäviäni lähti koteihinsa. Elämäni tällaisenaan Pariisissa ei ole tarkoituskaan jatkua vuotta pidempään. Olen saanut kokea, oppia, nähdä, tuntea ja elää niin paljon tämän vuoden aikana, ettei sitä millään sanoilla voi kuvata. Voin vain sanoa olevani kertakaikkisen kiitollinen siitä kaikesta, mitä olen saanut. Lähtö on haikeaa ja vaikeaakin, mutta samalla tunnen intoa nähdä, mitä tulema pitää. Olen oppinut valtavasti opinnoista mutta ennen kaikkea elämästä ja itsestäni ja saanut valtavasti rakkaita ystäviä ympäri maailmaa. Uskon, että se pääoma, jonka olen tämän vuoden aikana kerryttänyt tulee kulkemaan mukana koko loppuelämäni: kaikki ne ystävät ja kokemukset, uusi kieli, rohkeus ja usko itseen tulevat kantamaan vielä pitkälle. Niin ainakin uskon, mutta tuleva näyttää.
Tulevasta en tiedä, mutta usko siihen on kova. Nyt on juuri hyvä hetki palata kotiin.
Life is like riding a bicycle. In order to keep the balance you must keep moving on.
P.S. Lämpötila tippuu noin puoleen kotiin palatessani, mutta minun on tunnustettava, että olen siitä vain iloinen. Olen saanut Pariisissa ja Ranskassa ollessani kerrytettyä lämpökiintiöni aivan huippuunsa, joten toppatakkikelit ovat minulle melkein tervetulleita 😉
