Lappia ristiin rastiin

Ranskaan lähdön valmistautumisen lomassa haluan vielä palata muistoissa Lapin loppukesän tunnelmiin. Palasin reilu viikko sitten viikon mittaiselta Lapin valloitukseltani, jonka aikana ehdin yhdessä ystäväni Elinan kanssa kulkea suunnistaen ja rinkka selässä vaeltaen yhteensä 110 km viiden vuorokauden aikana.

Reissumme alkoi Pallas-Ylläs-tunturin kansallispuistossa järjestetyllä Tunturisuunnistus-tapahtumalla. Oma suunnistusinnostukseni leimahti liekkeihin tämän kesän Jukolan viestissä, joka oli ensimmäinen todellinen suunnistuskilpailuni. Olen suunnistanut ennenkin partion mukana vaelluksilla ja partiotaitokisoissa, mutta varsinaisiin suunnistuskisoihin en ollut aiemmin osallistunut. Vaikka Jukolassa rapa roiskui runsaammissa määrin, oli tapahtuma aivan huikea ja nälkä uusiin haasteisiin vain kasvoi. Lähdimmekin Elinan kanssa valloittamaan Lappeenrannan jälkeen Lapin lääniä ilmoittautuessamme Tunturisuunnistuksen naisten pääsarjaan tiimillä Tunturikiitäjät. Kyseinen sarja kisataan pareittain ja se koostuu kahdesta kisapäivästä. Ensimmäisenä kisapäivänä suunnistajat lähtevät maastoon yhteislähdöllä kun taas toisen päivän lähtö tapahtuu niin kutsutulla takaa-ajo-periaatteella, jossa ensimmäisen päivän voittajapari pääsee matkaan ensimmäisenä ja muut parit lähtevät matkaan edellisen päivän aikaeron mukaisella viiveellä. Meidän sarjassamme oli ensimmäisen päivän matka 17,0km ja toisen päivän 19,2km. Kisassa on useita eri sarjoja, eivätkä kaikki tosiaan ole näin pitkiä. Päätimme kuitenkin ilmoittautuessamme laittaa itsemme kunnolla likoon ja juosta koko rahan edestä!

Vaikka sääennuste oli pelotellut koko viikonlopun kestävällä sateella, saimme juosta ensimmäisen päivän kirkkaassa osittain aurinkoisessa säässä. Kuinka upeaa olikaan ihailla silmänkantamattomiin jatkuvaa tunturimaisemaa tunturin huipulle kivuttuamme ennen kun oli taas aika ottaa suunta kohti seuraavaa rastia. Lauantaille meille kertyi GPS-kellon mukaan 22 km juoksua ja 800m nousua. Tulimme maaliin neljänsinä kulutettuamme hieman liikaa aikaa toista rastia pummatessamme (eli hakiessamme). Olin kuitenkin todella tyytyväinen jo ensimmäisen päivän suoritukseemme. Lähdin koko kisaan uteliain silmin ja avoimin mielin, eikä minulla ollut suuriakaan tavoitteita sijoituksesta. Mutta illalla reittivalintoja analysoidessa ja kasvislasagnea tankatessa alkoi kolmas sija jo hieman kiinnostaa. Vietimme illan tunturilammessa jalkoja uittaen ja syöden niin paljon kun vaan napa veti yrittäen näin maksimoida kroppamme pelautumisen. Olo oli onneksi hyvin vetreä ja odotus seuraavan päivän kisaan suuri. En myöskään voinut vastustaa kiusausta käydä hieman keräämässä hillasoiden satoa aamiaispöytään. Kisan aikana teki paikoin oikein pahaa juosta kultaisena hehkuvien hillamättäiden ohi. Onneksi tunturin päälle kivutessa melkein nelin kontin ehti napata muutaman kypsänä pullottavan mustikan. Voin kertoa, että maistui aika paljon paremmalle kuin energiageelit…

Sunnuntaina suuntasimme kohti lähtöä kohtalaisen hyvin levänneenä ja hyvällä puuroaamiaisella tankattuna. Säätä ei voi kovin kirkkaaksi kehua: sumu verhosi tunturit ja sulki ne sakeaan syleilyynsä. Oli jännittävä tunne juosta pitkin tuntureita unen omaisessa tunnelmassa toisten suunnistajien tupsahdellessa näkyviin pilven keskeltä. Onnistuimme jälleen pummaamaan rastia hakiessamme, tällä kertaa jo ensimmäistä rastia. Onneksi loput rastit osuivat nappiin, kiitos Elinan taitavan suunnistustaidon, ja pääsimme pinkomaan tuntureita ylös ja alas sen minkä ei-enää-niin-freeseillä jaloilla pääsimme. Itse huomasin, että oma mäkitreenini Tampereen Mustalla vuorella ei oikein antanut haluttua pohjaa tuntureiden kipuamiseen. Myöskään poluttomassa maastossa juoksemisesta ei minulla ollut kertynyt tarpeeksi kokemusta, mikä kostautui varsin mojovalla lonkakoukistajakivulla kisan jälkeen. Olin kuitenkin ylpeä omata suorituksestani näin rankassa kisassa ja vaativassa maastossa. Päätimme jo seuraavan vuoden kisaa silmällä pitäen tunturitreenileirin ensi kesälle, jotta valmistutuminen olisi hieman enemmän suorituksen tasoa vastaava.

Vauhtimme kisassa taisi kuitenkin olla kohtalaisen ripeä juostessamme maaliin kolmannelle sijalle. Sunnuntaille meille kertyi kilometrejä 25 ja nousua 1000m. Täytyy kyllä myöntää, että jalat alkoivat olla varsin painavat kun takana oli vuorokauden sisään 47 km ja 1800 nousumetriä. Olo oli väsymyksestä huolimatta kertakaikkisen onnellinen lusikoidessani mustikkapiirasta suihkun jälkeen puhtaissa vaatteissa.

Pallakselta suuntasimme Sodankylän välipysähdyksen (pyykkäystä, syömistä, varustehuoltoa ja unta) jälkeen kohti Kevon luonnonpuistoa. Nappasimme matkalla mukaamme ystävämme Tuulin, joka lähti mukaamme vaelluksellemme. Suunnitelmissamme oli vaeltaa Kevon 62,5km reitti 2,5 vuorokauteen. Taitoimmekin jo ensimmäisenä iltana (aloitimme klo 21) 12 kilometriä ensimmäiselle Ruktajärven autiotuvalle.  Kuljimme illan hämärtyessä kohti majapaikkaamme halki ennennäkemättömien hiekka-alueiden ja tunturikoivikkojen. Pienen iltapalan ja järvessä pulahduksen jälkeen ei kestänyt kauaakaan ennen kuin yksi toisensa jälkeen vaipui unten maille.

Seuraavana päivänä vaelsimme upeiden maisemien ja ensimmäisen joen ylityksen siivittämänä 29 kilometriä. Sadevarusteitammekin testattiin pariin kertaan mutta pääosin saimme taivaltaa kuivina. Päivän aikana eteemme aukeni Kevon upea kanjoni vesiputouksineen ja virtaavine jokineen. Pitkä päivämatkamme alkoi kyllä illan myötä tuntua viimeisten pitkien kilometrien aikana rinkan lantiovyön alkaessa ikävästi kivistää. Mutta vielä ei sellaisia kolotuksia tullut vastaan, joita ei pulahdus tunturijokeen ja kunnon illallinen korjaisi! Varsinkaan illallinen, joka päättyy lettujen paistoon.

Viimeisenä kokonaisena päivänä alkoi rinkka jo sulautua osaksi vaeltajan olemusta, eikä lantiovyö enää painanut samalla tavalla kuin edellisenä päivänä. Myös joen ylityksistä selvisimme hienosti toinen toisiamme kannustaen. Usein käykin juuri näin, että keholla kestää pari päivää tottua rinkan painoon ja vaelluselämän rytmiin. Olikin hieman sääli, että meidän taipaleemme taittui jo kohti loppua juuri kun keho alkoi tottua vaeltajan elämään. Päivälle kertyi matkaa parisenkymmentä kilometriä, joista viimeiset saimme taittaa upeassa ilta-auringon säteilyssä. Viimeisen iltamme kruunasi linssipata ja chiavanukas nuotin äärellä nautittuna Lapin illan lumoa ihaillen.

Viimeisenä aamuna nousimme varhain kulkeaksemme vielä viimeiset 2,5 kilometriä autotien varteen, josta kyytimme tuli meitä hakemaan. Reitti kulki kangasmetsän siimeksissä ja pääsimme vielä keräämään keltahaperoita ja mustikoita kotiin viemiseksi.

Kaiken kaikkiaan oli Kevon vaellusreitti kerrassaan upea! Vaelsimme milloin tunturin huipulla, milloin ylitimme jokea vaijeriin tukeutuen, milloin kipusimme jyrkkää kanjonin reunaa vesiputouksia ihaillen ja milloin kangasmetsässä taivaltaen. Hyttysiä ei juuri ollut yhtä iltaa lukuun ottamatta, jolloin sateen jälkeen herännyt itikkayhteisö yritti meihin iskeä. Sää reissun aikana oli hieman epävakainen, ja saimme nauttia niin auringon paisteesta kuin rankoista sadekuuroistakin. Omien aikataulurajoitteittemme johdosta oli tahtimme varsin ripeä ja suosittelisinkin varaamaan reitin vaeltamiseen pari lisäpäivää, jotta reitin ainutlaatuisuudesta pääsisi nauttimaan rauhassa ja ilman aikataulupaineita. Emme myöskään olleet varautuneet niin suurten jokien ylityksiin. Reitillä ylitimme neljä suurta jokea, joissa vesi ylsi puoleen reiteen. Ylityskengät olivat ehdottomasti hyvä varustus, jossa omalla kohdallani crocsit toimivat loistavasti.

Meidän reippaalta tiimiltämme reissu sujui mainiosti ja hyvässä hengessä loppuun saakka, mutta kyllä alkoi kehossa jo levon tarve tuntua viimeisten kilometrien aikana. Lonkankoukistajat eivät enää vaelluksella vaivanneet, mutta kantapääni akillesjänteen päälliset limapussit alkoivat oireilla ärtyneesti. Vaelluskenkien varsin kova kantaosa yhdistettynä rinkan painoon ja pitkiin päivämatkoihin taisi alkaa olla hieman liikaa kantapäilleni. Onneksi nyt kunnollisen levon jälkeen, tuntuu alkava bursan tulehdus kääntyä paranemaan päin.