Don't run, fly! Marathon de Paris 2017

Jo ennen Pariisiin muuttamista olin päättänyt, että vaihtovuoteni aikana tahtoisin juosta toisen maratonini. Ensimmäisestä maratonistani Tukholmassa on kulunut pian jo kaksi vuotta, joten nyt oli oiva hetki ottaa uudelleen neidistä mittaa ja katsoa, mihin keho ja mieli kantavat. Ilmoittauduinkin kisaan jo syyskuussa heti tänne muutettuani parin Erasmus-kaverini kanssa. Ihan halpaa lystiä maratonin juoksu ei edes noin aikaisessa vaiheessa ilmoittautuessa ole, sillä hintaa tapahtumalle kertyi reilu 90€. Mutta jos kerran asun vuoden Pariisissa niin enhän vain voi olla juoksematta.

En oikeastaan missään vaiheessa aloittanut maratontreenausta. En juokse maratonia varten vaan juoksen maratonin, koska rakastan juosta. Juosta paljon ja pitkään. Tietenkin hieman pohdin juoksujani viimeisiä kuukausia ennen maratonia ja pidin huolta, että juoksin ainakin yhden pitkän reilu 20 kilometrin lenkin sekä tein joitain maratoniin tähtääviä intervalliharjoituksia. En kuitenkaan ole henkilökohtaisesti suuri harjoitusohjelmien ystävä. Monet ovat kyselleet, miten valmistaudun ja treenaan maratonille, mutta todellisuudessa juoksenteluni ennen maratonia eivät juurikaan eroa tavanomaisesta. Silmäilin erästä löytämääni alle 3:30 aikaan tähtäävää harjoitusohjelmaa ja sitä hetken yritin seuratakin, mutta itselleni se ei vain oikein nappaa. Minulle juoksu on ennen kaikkea suuri intohimo ja tietyn aikataulun seuraaminen alkaa omalla kohdallani helposti stressata ja juoksu maistua puulta. Otin ohjelmasta joitain vinkkejä ja vaikutteita omille lenkeilleni, mutta pääsääntöisesti juoksin koko syksyn ja kevään omia jalkoja ja fiiliksiä kuunnellen. Voi olla, että voisin päästä vielä parempiin aikoihin ja kovempiin suorituksiin täsmällisellä treenaamisella, mutta jos se tarkoittaa, että rakkaus tekemiseen katoaa eikä lenkille lähteminen ja urheilu olekaan ilo ja voimavara, taidan jättää välistä.

Täällä Ranskassa ollessani olen jo juossut kaksi puolimaratonia sekä yhden 20 kilometrin kilpailun. Syksyllä juoksin 20 km de Paris sekä Disneylandin puolimaratonin. Molemmat kisat menivät todella hyvin ja Disneylandin puolimaratonilla sijoituin sarjani (naiset alle 23 vuotta) ensimmäiselle sijalle. Maaliskuussa näytimme siskoni Marian kanssa, mihin suomalainen sisu voikaan kantaa kun uhmasimme kevätmyrskyä ja selätimme Pariisin puolimaratonin kaatosateessa varsin epäsuotuisin lähtökohdin. Pariisin maraton on kuitenkin ollut ehdottomasti tärkein päämääräni koko vuoden. Minulla on oikeastaan hyvin harvoin niin selkeitä tavoitteita kuin minkälaiseksi Pariisin maraton muodostui. Usein tykkään ennemmin ilmoittautua kisoihin vasta hieman ennen itse tapahtumaa juurikin sen takia, etten tahdo ottaa kisoista paineita vaan tahdon mennä ottamaan itsestäni mittaa kun tunnen, että olen siihen valmis ja motivoitunut. Täytyykin myöntää, että ennen maratonia alkoi jännittää ihan eri tavalla kuin tavallisesti ennen juoksutapahtumia. Tavoitteeni oli juosta siihen 3:30 pintaan, mutta minua jännitti aikalailla, olisiko minulla siihen sittenkään paukkuja. 42 kilometriä on kuitenkin aika pitkä matka…

Suureksi onnekseni Mamma oli jo maratonille ilmoittautuessani luvannut tulla minua kannustamaan. Tukholman maratonilla olin saanut pärjätä yksinäni ja jo silloin Mamma lupasi, että seuraavalla kerralla hän olisi paikanpäällä huoltojoukoissa. Parempi olla konkreettisesti paikalla kun kerran ei oltu sairaalan kahvitiloissa ja leikkaussaleissa muuta tehtykään kuin katsottu live-seurannasta Tukholman maratonin juoksijoita. 20 km de Paris –kisankin jälkeen soitin heti maaliviivalta FaceTimella Suomeen kertoakseni kisakuulumiset. Nyt maratonille sain huoltojoukot niin henkisesti kuin fyysisestikin menoon mukaan. Varsinkin niin kokonaisvaltaisessa kisassa kuin maraton on suuri henkinen voimavara kun joku on mukana tukemassa niin ennen juoksua, reitin varrella kuin maalissakin ottamassa vastaan. Juoksusuoritukset ovat minulle paljon enemmän kuin vain fyysinen ponnistus; itsensä puskeminen ja rajojen koettelu saa tunteet pintaan, eikä taida olla montaakaan kilpailua, jossa en joko baanalla tai maalissa olisi itkenyt liikutuksesta ja onnesta. Kun keho on fyysisesti jaksamisensa äärirajoilla, on mieli todella herkkä ja läsnä. Varsinkin pitkissä maratonin ja puolimaratonin kaltaisissa suorituksissa on fyysisen kunnon lisäksi oltava henkisesti hyvin vahva. Ja mikään ei varmasti vahvista väsyneen juoksijan mieltä yhtä paljon kuin tutut kasvot baanan varrella kannustamassa. Meinaa mieli ja sydän pakahtua. Oikeastaan jo ajatuskin siitä, että joku on pian odottamassa radan varrella, saa minut itkemään. Ja ei taida olla montaa kauniimpaa asiaa kuin saapua kaikkensa antaneena maaliin kun siellä on joku vastassa ottamassa väsymyksestä ja onnesta tutisevan tytön halaukseensa.

Maratonia edeltävä viikko oli varsin hektinen tenttivalmistautumisten ja useiden vierailijoiden myötä. Samalla silmäilin hieman huolissani säätiedotetta, joka lupasi juoksupäivälle +23C ja täyttä aurinkoa. Vaikka Pariisissa ollaan jo tovi nautittu lämpimistä lähes kesäisistä säistä, en ole vielä ihan sinut kuumassa juoksemisen kanssa. Eniten minua jännittikin lihaskrampit, sillä ensimmäisellä puolimaratonillani viimeiset pari kilometriä kärvistelin lähes lamauttavien pohjekramppien kanssa kun sää oli juurikin lämmin ja aurinkoinen. En ole mikään geelien ja urheilujuomien ystävä mutta tällaisten urheilusuoritusten aikana turvaudun niiden nopeaan energia- ja suolavarastojen täyttökykyyn. Vaikka ennen maratonia pitäisi pitkillä lenkeillä testata kaikki kisassa käytettävät geelit sun muut, on minun myönnettävä, etten ihan noudata oppikirjaa tässä suhteessa. Tiedän, ettei vatsani tykkää geeleistä tai urheilujuomista, vaikka sitä kuinka harjoittelisin, enkä siis halua turhan takia sitä tavallisilla lenkeillä kiusata. Aiempien kisakokemusten perusteella tiedän kuitenkin niiden toimivan. Itse kisaa varten pakkasinkin vyölaukkuuni neljä energiageeliä noin kymmenen kilometrin välein otettavaksi sekä yhden energiapatukan jos tulisi tarvetta kiinteämmälle purtavalle. Baanan varrella oli noin viiden kilometrin välein tarjolla vettä, sokeria, banaania ja kuivattuja hedelmiä, joten geelit toimivat itselleni etenkin suolatasapainon takaajina. Kisaa edeltävänä iltana hoidin tankkauksen viettämällä Mamman kanssa pasta-partyt kotonani avokadopastan merkeissä. Itse juoksupäivänä ei ole kaurapuuron voittanutta vaihtoehtoa aamupalalla; sen toimivuuden olen testannut geelienkin edestä.

 Kisapäivä tosiaan valkeni kirkkaana ja lämpimänä. Lähtö Champs-Élyséellä oli aamu kahdeksan jälkeen ja jo tuolloin pärjäsi hyvin shortseissa ja T-paidassa. Fiilis ja meininki olivat lähtöalueella kerrassaan mahtavat ja kirmasin matkaan into piukkana. Jalat tuntuivat keveiltä ja askel rullasi. Aurinko paistoi ja ihmiset hurrasivat bulevardien varrella. Tätä oli niin odotettu. Ei siinä ollut hymyssä pitelemistä.

Allez les Erasmus!

On kuitenkin myönnettävä, että melkein koko matkan minua jännitti, tuleeko kohta seinä vastaan, iskeekö kramppi tai lähdinkö sittenkin liian kovaa tahtia, varsinkin kun sää oli niin lämmin. Onnistuin tankkauksissa ja vauhdin säätelyssä kuitenkin hyvin ja askel kiisi ja hymy ylsi korvasta korvaan vielä kurvatessani 30 kilometrin kohdalla kannustusjoukkojeni ohi. Ja siitä jos mistä sain voimaa viimeisille varsin tiukoille 12 kilometrille. Tässä vaiheessa otetaan mittaa jalkojen lisäksi mielen vahvuudesta. Vielä on jaksettava vaikka jalat painavat ja keho yrittää saada mielen ymmärtämään, että nyt olisi aika lopettaa. Itselläni näiden pitkien kilometrien aikana suuri voimalähteeni ovat kaikki rakkaat ystäväni, perheeni ja lähimmäiseni. He ovat mukanani henkisesti ja heistä saan voimaa matkani varrella. Heille minä haluan omistaa nuo maagiset 42 kilometriä ja he saavat minut jaksamaan kunnialla loppuun saakka. Eikä sitä tunnetta voi sanoin kuvata kun viimein näkee maaliviivan ja ymmärtää, että tosiaan pystyin tekemään sen. Juoksemaan 42 kilometriä ilon kautta ja hymyssä suin. Olo on kertakaikkisen onnellinen ja ylpeä kun keho on upeasti taistellut loppuun saakka ja kaikkensa antanut. Ylpeys ja onni siitä, mihin oma keho ja mieli yhdessä pystyvät saa ilon kyyneleet piirtämään omat uransa juoksijan hikisille poskille. Maaliin tullessa ymmärtää, ettei maraton ole vain fyysinen juoksusuoritus. Se on kehon ja mielen yhteinen matka, joka on paljon pidempi kuin nuo 42 kilometriä. Itse maratonin 42 kilometriä ovat vain sen yhteistyön kohokohta mutta ilman pitkäaikaista, pitkäjänteistä ja perusteellista pohjatyötä ei noita kilometrejä ikinä saataisi juostua. Maaliviivan ylittyessä se uurastus palkitaan. Omat onnenkyyneleeni pääsivät myös Pariisin maratonin viralliselle videokoosteelle. 

Tällä maratonilla maaliviiva ylittyi osaltani ajalla 3 tuntia, 21 minuuttia ja 31 sekuntia. Sellaisella tuloksella sijoituin sarjani (naiset alle 23 vuotta) toiseksi ja kaikista n 10 000 naisjuoksijasta olin 145. Sellaiseen tulokseen rakkaus lajia kohtaan minut tällä kertaa kantoi. Kiitos teille kaikille, jotka olitte mukanani matkalla niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ilman teitä en olisi siihen pystynyt.