Urheilija ei tervettä päivää nää

Sade ropisee ikkunaani täällä Montmartren kukkulalla tänä lauantai aamupäivänä. Eilen ja toissapäivänä saimme me pariisilaiset nauttia auringon paisteesta ja hyvinkin keväisestä säästä (näin ensimmäiset krokukset!), mutta muuten olemme saaneet sonnustautua tiukasti sadetakkeihin tuulen ja tuiskun piiskatessa kaupunkia. Edes sateenvarjoa ei ole voinut käyttää viiman ollessa niin voimakas. Enää ei tuuli vaikuta niin raivokkaalta, mutta sen näkee vasta kun pistän viimein nenäni ulos. Pian saankin vetää takin niskaan ja suunnata Gare du Nordille hakemaan rakasta siskoani, joka tulee nauttimaan Pariisin keväästä luokseni melkein viikoksi. Toivottavasti ei ihan koko aikaa sataisi… Mais au pire, pakenemme museoihin ja kahviloihin suojaan kuralammikoita ja sadekuuroja. Pariisista kyllä löytyy tekemistä ja nähtävää kaikilla säillä ja kaikkina vuodenaikoina!

Oma laskiaistiistaini kului puhjenneen renkaani kanssa pitkin Pariisia lasketellen... Onneksi tämä pyörähuoltamo pelasti minut ja vaihtoi eturenkaan vain 15€ hintaan. Minulla ei ole täällä Pariisissa pumpun ja öljyn lisäksi muita pyöränhuoltotarvikkeita, mutta onneksi korjaamoita löytyy varsin hyvin joka kaupunginosasta.

Edeltävä viikko on ollut varsin haastava. Tällä viikolla minulla oli kolme tenttiä (genetiikan, immunologian ja ensilääketieteen), joihin valmistautuminen edellisenä viikonloppuna sujui lähinnä Spéculos-vohveleita syöden ja Brysselin antimista nauttien kun vierailin lukioaikaisen kesävaihtoni veljen Samin luona Belgiassa. Vaihtoperheeni asuu Bordeauxissa mutta Sam lähti lukion jälkeen Belgiaan opiskelemaan psykologiaa. Louvain la Neuven yliopisto on kuulemma edistyksellinen etenkin psykologian saralla, joten opinnot siellä ovat laadukkaampia ja antoisampia kuin Bordeauxissa. Samin Belgiaan muuttoa helpotti myös se, että perheen äiti Stephanie on belgialainen ja koko hänen sukunsa asuu siellä yhä. Sam asuukin nyt setänsä luona ja onnekkaasti talo sijaitsee vain parin kilometrin päässä kampukselta. Täältä Pariisista sinne pääsee kätevästi puolessatoista tunnissa ja juna vielä lähti lähimmältä juna-asemaltani Gare du Nordilta. Hintaa kertyi yhdensuuntaiselle lipulle vain reilu parikymppiä kun olin jo hyvissä ajoin liikkeellä. 

Viikonloppu Belgiassa kaikkine vohveleineen (mielettömän hyviä! Varsinkin Spéculos-tahnan kanssa, joka sekin belgialaista), ranskalaisineen (joihin olin suoraan sanottuna hieman pettynyt; miten ne nyt niin erikoisia ovat tavallisiin ranskalaisiin verrattuina?), Tintti-museoineen ja kiipeilyineen (kyllä vain! Samin setä on myös innokas kiipeilijä ja hän vei minut läheiseen kiipeilyhalliin kokeilemaan paikallisia reittejä) oli kerrassaan onnistunut ja oli aivan ihana viettää aikaa ranskalaisen veljeni kanssa mutta tämän viikon tenttejä silmällä pitäen ei valmistautuminen ollut paras mahdollinen. Tämän viikon aikana ehdin kyllä varsin hyvin kerrata kurssien sisältöä ja tehdä harjoitustenttejä, mutta en odota mitään huipputuloksia. Mielestäni tentit olivat myös varsin haastavia edellisvuosien vastaaviin tentteihin verrattuna, mitä kuulin myös paikallisten opiskelijoiden sanovan. Mutta nyt ne ainakin ovat ohi, joten saa sitten nähdä kun tulokset tulevat.

Brysselin viikonloppuna alkoi oikea jalkapöytäni hieman kipuilla. Kävelimme paljon, enkä siis oikein päässyt sitä heti lepuuttamaan ja sunnuntaina kotiin tullessani oli iltalenkki jätettävä väliin. Ajattelin, että parin päivän levolla jalka olisi taas kuin uusi, mutta kun keskiviikkona kävin yrittämässä hieman juoksuaskelia, oli leikki lopetettava lyhyeen vihlovan tunteen jalkapöydässä vahvistuessa. Olen nyt ottanut hyvin rauhallisesti pari viime päivää jalan kanssa mutta en ole ihan varma, pystynkö juoksemaan huomenna sunnuntaina koittavalla Pariisin puolimaratonilla. Kokonainen maraton on vain kuukauden päästä, enkä ehdottomasti halua riskeerata pääsyäni sinne. Katson nyt rauhassa huomiseen asti, pystynkö lähtemään baanalle juoksemaan vai pysynkö katsomon puolella kannustusjoukoissa.

”Mutta nythän voin sitten keskittyä vähän enemmän kiipeilyyn ja ottaa uinnin ja vesijuoksun siihen sivuun, jos en juoksupoluille pääse.” Näin ajattelin positiivisesti polkiessani torstaina kiipeilykisoihin immunologian tentin jälkeen. Kiipeily sujuikin todella hyvin kunnes kisojen loppupuolella yhdellä reitillä lukotin oikean olkapään varaan oikein tosissani. En ole enää ihan varma, mitä tapahtui, mutta luulen, että olkapää oli menossa pois paikaltaan, sillä tuntui kuin se olisi lukkiutunut ja sitten tuntui kuin joku olisi repäissyt tarranauhan olkapäässäni. Pelästyin kamalasti ja tiputtauduin reitiltä. Olkapää ei ollut heti tapahtuman jälkeen kovin kipeä tai särkevä mutta liikuttaessa tuntui vihlaiseva kipu. Fyysinen kipu ei siis ollut pääsyy tuskan kyyneleisiin vaan karvaimpana kurkussa poltteli pettymys. Ei nyt tämäkin. Juuri edellisenä päivänä taistelin jalan kanssa ja nyt meni olkapääkin. Voitte varmaan arvata, että senkertainen kisamenestys ei ollut päätähuimaava… Onneksi minulla oli kiipeilyperhe tukemassa ja pyyhkimässä pettymyksen kyyneleet.

Kisan jälkeen illalla konsultoituani lääkäriäni (eli äitiäni) Suomessa, oli hän sitä mieltä, että olkapää olisi hyvä käydä näyttämässä ortopedilla mahdollisimman pian. Vain, että varmistetaan, ettei mikään ole todella mennyt rikki. Laitoinkin torstai-iltana kaikille pariisilaisille ystävilleni viestiä ja kyselin, miten pääsisin mahdollisimman nopeasti vastaanotolle. Eräs espanjalainen ystäväni Xénia tekee parhaillaan harjoitteluaan ortopedian osastolla St Antoinen sairaalassa ja hänen kanssaan pääsin jo perjantaina viimeisen tentin jälkeen tapaamaan lääkäriä. Ensin kun saavuimme tapaamaan lääkärin sihteeriä, oli hän varsin haluton meitä auttamaan ja päivitteli, kuinka tulimme näin myöhään ja ilman ajanvarausta. Pahoittelimme vuolaasti ja selitimme tilanteeni, minkä jälkeen hän hieman jupisten kirjoitti minulle akuutin lähetteen röntgeniin. Saapuessamme röntgenkuvauksen odotusaulaan ilmoitti virkailija meille, että odotusaika oli 30-45 minuuttia. Olin jo istumassa kiltisti odottamaan, mutta ystäväni hoitikin puhumisen niin näppärästi, että jo kymmenen minuutin päästä seisoin hississä matkalla takaisin ylilääkärin luo röntgenkuva kädessäni. Sihteeri oli jo taas hyvällä tuulella ja lääkäri otti minut ystävällisesti vastaan vain parin minuutin odotuksen jälkeen. Kun tuli ilmi, että olen Suomesta kertoi hän, että hänen miniänsäkin on suomalainen ja lapsenlapsensa käy suomalaista koulua täällä Pariisissa. Mikä sattuma! Alkuhaastatteluiden jälkeen hän tutki olkapääni ja suureksi helpotuksekseni sanoi, ettei mikään ollut luultavasti mennyt rikki. Olkapään lihas- ja jännerakenteet olivat luultavimmin vain ottaneet hieman osumaa alkavasta olkapääluksaatiosta. Sain kuitenkin kontrolliajan ensi viikon tiistaille, jossa varmistetaan, että toipuminen on alkanut hyvin, eikä jatkotutkimuksille ole tarvetta. Nyt siis sain määräykseksi vain lepoa ja tarvittaessa kipulääkettä. Mutta en onnekseni ole tarvinnut edes buranaa, sillä olkapää ei ole särkenyt ollenkaan. Lepoa siis vain!

Että tällaista tänne Pariisiin tällä haavaa. Saa nähdä, mitä jalka sanoo huomenna juoksusta, mutta muuten tulevina päivinä keskitymme Marian kanssa leppoisaan Pariisista nautiskeluun, jotta kroppa pääsee palautumaan kolhuistaan. Lääkäri määräsi lepoa ja elämästä nautiskelua ja sitähän on toteltava! Quelle domage! ;)