Vaihtovuosi on elämän parasta aikaa

Kevät on saapunut Pariisiin! Torstaina lämpömittari hivuttautui jopa lähelle 20 lämpöastetta ja pyöräillessäni Pariisin halki sain riisua yhden kerroksen toisensa jälkeen kun en meinannut aluksi uskoa, että pelkällä paidalla tosiaan tarkenee. Narsissit ja krookukset kukkivat jo kilpaa kirsikkapuiden kanssa ja riippuoksaiset puut Seinen varrella ovat alkaneet vihertää. Linnut visertävät ikkunani alla jo aamuvarhaisesta asti, mikä yhdessä valoisien aamujen kanssa tekee päivien aloittamisesta niin mukavaa! Enää ei tarvitse keittää aamuteetä hehkulampun valossa kun luonnonvalo tulvii sisään heti seitsemän aikaan. Pari kertaa olen jo päässyt vetämään pelkät sortsit jalkaan lenkille lähtiessäni ja silti on hiki tullut pintaan. Mutta toisaalta nyt eletään jo maaliskuun puoltaväliä, joten ei taida olla ihmekään, että tänne Keski-Eurooppaan alkaa virrata lämpimämpiä tuulia.

Yhtä jalkaa kevään tulon myötä olen hätkähtänyt ajan kuluun täällä vaihdossa. Muutama ystäväni, jotka olivat vaihdossa vain puoli vuotta, ovat jo palanneet koteihinsa tovi sitten, mikä pisti väistämättä tajuamaan sen tosiasian, ettei tämä vaihtovuosi todella olekaan niin pitkä kuin aluksi ajattelin ja että se jo varsin pian tulisi päätökseensä. Itse olen pian ollut Ranskassa jo seitsemän kuukautta(!) eikä vaihdostani siis ole jäljellä kuin kolme. Juu, totta on, että kolme kuukauttakin on varsin pitkä aika, mutta jos ottaa huomioon, kuinka nopeasti nämä seitsemän kuukautta ovat menneet, on ajatus suorastaan kauhistuttava.

Kotiinpaluu ei tunnu kamalalta ajatukselta sen takia, ettenkö olisi viihtynyt Suomessa tai ettenkö olisi nauttinut elämästäni Helsingissä. Se ei missään vaiheessa ole ollut ongelmani, eikä syy vaihtoon lähtöön. Itse asiassa mietin pitkään ennen vaihtoon lähtöä, olenko ihan kahjo kun jätän elämän ja arjen, jossa viihdyn niin hyvin ja joka on niin monin tavoin minunlaistani. Entä jos en viihtyisikään vaihdossa ja kun palaisin, olisivat asiat muuttuneet niin, etten enää pääsisi vanhaan ihanaan elämääni kiinni? Ajatus oli jo alusta lähtien hieman hullunkurinen, sillä elämäni ei olisi joka tapauksessa jatkunut samanlaisena jo kolmannen vuoden klinikkaan siirtymisen vuoksi. Muutos elämässä on jatkuvaa ja väistämätöntä, eikä sen pelossa kannata jättää asioita tekemättä. Jos eivät asiat muuttuisi tai kehittyisi, niin eikö elämä olisi pitkän päälle aika tylsää? Vanhasta irtipäästäminen on kuitenkin vaikeaa ja pelottavaakin, mutta välistä niin tarpeellista. Kuten taisin jo ennen vaihtoon lähtöä kirjoittaa: on pelottavaa, kun tietää, mitä taakseen jättää, muttei ole aavistustakaan siitä, mitä tuleva pitää sisällään. Mutta yksi elämän parhaista tunteista taitaa olla, kun hyppää tyhjään silmät kiinni ja mieli avoinna ja huomaa, että siivet todella kantavat. Ja pääset vielä lentämään ylöspäin.

Suomesta lähtö viime kesänä sujui yllättävän kivuttomasti. Tietenkin minua jännitti kamalasti ennen lähtöä, mutta kerran kun sitä pääsi paikan päälle Pariisiin, ei koti-ikävä iskenyt kertaakaan. Suurelti luulen tämän johtuvan siitä, että tiedän palaavani taas ensi kesänä takaisin. Pariisissa olen vain vuoden, joten siitä ajasta täytyy nauttia täysin rinnoin; ruisleipää pääsen sitten taas syömään ensi syksynä. Mutta piakkoin kun koittaa uusi lähdön paikka, tällä kertaa paluu Suomeen, eivät lähtökohdat olekaan lainkaan samat. Tänne tullessani minulla ei ollut Pariisissa mitään ja näinä seitsemänä kuukautena olen rakentanut itselleni kerrassaan ihanan elämän. Ja se on elämä, johon en enää ikinä pääse palaamaan kerran kun täältä lähden. Kesällä en voi lohduttaa itseäni samoin kuin vuosi sitten sanomalla, että vuoden päästä taas pääsen kaikkien näiden asioiden pariin. Kun tulee jäähyväisten aika, ovat ne aivan eri tavalla lopulliset. Pala nousee kurkkuun jo pelkästä ajatuksesta.

Tietenkin vaihtovuosi rakentuu sen pohjalle, että tätä eletään vain vuosi. Suuri osa ystävistäni lähtee takaisin omiin kotimaihinsa samoihin aikoihin kuin minäkin. Mutta samalla olen rakentanut itselleni tänne Pariisin kodin ja löytänyt paikallisista niin kiipeilijöistä kuin opiskelijoistakin itselleni todella läheisiä ystäviä ja jopa eräänlaisen perheen. Olen itse suoraan sanottuna yllättynyt, kuinka hyvin olenkin täältä Pariisista paikkani löytänyt, sillä ennen vaihtoon lähtöä sitä hieman epäilin. Vuosi sitten keväällä kävin suurta sisäistä kamppailua päättäessäni, lähtisinkö Pariisiin vai Sveitsin Lausanneen vaihtoon. Se oli itselleni eräänlainen identiteettikriisi: tahtoisinko viettää vuoden vuorilla vai kaupungissa? Päädyin lopulta Pariisiin monien asioiden summana. Pariisissa asuminen oli ollut aina haaveeni ja milloin minulle ikinä tulisi mahdollisuus asua siellä vuosi. Ajattelin myös, että Pariisin metropoli mahdollistaisi aivan eritavalla upean ja ennen kaikkea monipuolisen vaihtovuoden; Fontainebleaun boulderkivet olisivat aivan kulman takana samoin kuin Pariisin kulttuuritarjonta sekä ihanat leipomot. Pariisista olisi myös helppo tutustua muuhun Eurooppaan ja Ranskaan. Myös Pariisin opintojen käytännönläheisyys sai minut kallistumaan Ranskan puolelle. Minun on kuitenkin myönnettävä, etten ollut aivan varma, olinko tehnyt oikean valinnan. Sisimmiltäni olen pohjoisen luonnonlapsi, joka valitsee mennen tullen telttamajoituksen tähtitaivaan alla hotelliyön sijaan ja joka polkee pitkin (Pariisinkin) katuja joogatrikoissa ja lenkkareissa. Viihtyisinkö sittenkään tuossa suurkaupungissa, joka rönsyili pariisilaista eleganssia? Epäröintiäni ei lainkaan helpottanut monilta tahoilta kuulemani ikävät kokemukset niin pariisilaisista kuin elämästä yleensäkin Pariisissa. Tämä pinnan alla kytevä epäröintini sai varmaankin aikaan sen, etten juurikaan maalaillut suuria ja mahtavia vaihtovuosiunelmia, enkä oikeastaan tiennyt mitä odottaa. Lähdin siis matkaan täysin avoimin mielin. Ja hieman varuillani, sillä olin henkisesti valmistautunut siihen, ettei Pariisi ehkä olisikaan minun kaupunkini.

Valehtelisin jos väittäisin, että Pariisi olisi unelmieni kaupunki ja, että haluaisin viettää täällä loppuelämäni. Saatika, etteikö alussa olisi ollut vaikeuksia erinäisten byrokratia-asioiden ja järjestelyjen kanssa (muistatteko esimerkiksi pankkitilin avaamishärdellin). Mutta pienen epävarmuuden myötä minulla oli jo alusta asti extratsemppi mukanani, eivätkä pienet tai suuremmatkaan vastoinkäymiset päässet minua lannistamaan. Olin valmistautunut siihen, ettei uuteen kaupunkiin ja kulttuuriin sopeutuminen välttämättä kävisi sormia napsauttamalla tai että elämä metropolissa saattaisi tuottaa luonnonlapselle haasteita. Tiedän, ettei Pariisi ole täydellinen ja sen sisäistäminen ja hyväksyminen tekee asioista ja elämästä paljon mukavampaa. Ehkä siksi olenkin nyt tänne suurkaupunkiin niin hyvin päässyt kotiutumaan, kun en odota kaupungilta tai elämältä täällä pelkkää ruusuilla tanssimista. Kaupunki tuntuu vielä enemmän omalta kun sen sisimmän löytämiseen on saanut tehdä töitä. Samalla suurkaupungin kanssa kamppaillessani olen tullut päätökseen viime keväisen pienimuotoisen identiteettikriisini kanssa. Kun löytää itsensä täysin erilaisesta ympäristöstä uuden kulttuurin ympäröimänä, oppii valtavasti itsestään. Pariisissa on lähes kaikkea tarjolla ja kaikkien niiden mahdollisuuksien keskellä sitä oppii löytämään sen oman palettinsa ja polkunsa. Sitä saapuu niiden itselle tärkeiden asioiden äärelle ja löytää miljoonakaupungin sykkeestä omat hengenheimolaisensa, joiden kanssa jakaa omat intohimonsa.

Kesällä koittava kotiinpaluu tulee olemaan vaikeaa. Mutta samalla tiedän, että lähtö on väistämätön ja tarpeellinen. Vaihtovuosi on ehkä elämän parasta aikaa, mutta tällaisenaan sen on tarkoitettukin jatkuvan vain vuoden. Vaikka jäisinkin, ei elämä ensi syksynä enää olisi samanlaista. Osa vaihtovuoden hohtoa taitaakin olla juuri siinä, että kaiken uuden kokemiseen ja näkemiseen uudessa ympäristössä on aikaa vain vuosi. Ajasta nauttii eritavalla ja mahdollisuuksiin tarttuu helpommin kun tietää, ettei se tule kestämään loputtomiin. Mutten kuitenkaan ole sitä mieltä, etteivätkö esimerkiksi ystävyyssuhteet olisi yhtä lailla syviä ja tärkeitä. Täällä löytämäni ystävät ovat minulle kuin perhe, enkä ikinä pitäisi heitä vain vaihtovuoden tukiverkkonani. Vaihdossa solmittujen ystävyyssuhteiden taustalla kuitenkin kytee tieto siitä, ettei läheinen yhteiselo luultavasti tule jatkumaan. Vaikka tämä saattaa tuntua raastavalta, on se myös varsin tervettä. Tiedämme, että ystävyyssuhteen ylläpitäminen voi olla haastavaa ja tulee varmasti olemaan aikoja, joina emme tule näkemään toisiamme usein, mutta samalla olemme valmiita tekemään töitä välien ylläpitämiseen kun elämämme asettuvat eri puolelle maailmaa. Ja olemme valmiita ja innokkaita jakamaan ja näyttämään omaa kulttuuriamme ja kotimaatamme ja tutustuttamaan ystäviämme yli maarajojen oman elämämme saloihin. Se jos mikä on rikkautta.

”Mutta kyllähän sinä aina voit palata Pariisiin.” Niin on useampikin minulle sanonut. Ja tottahan se on. Vaikkei se ikinä tulekaan olemaan sama asia. En enää ikinä tule pääsemään kiinni tähän elämääni Montmartren kukkulalla. Se on väistämätön totuus, mutta se ei itkemällä juuri muuksi muutu. Voin olla vain ikionnellinen ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä se aika on minulle antanut; kaikista niistä kokemuksista, kaikista niistä ystävistä ja kaikista niistä hetkistä, mitä vuoteni Pariisissa on minulle antanut. Olen rikastunut henkisesti tänä aikana niin valtavasti, etteivät edes sanat riitä sitä kuvaamaan. Ja vaikken pystykään elämääni täällä jatkamaan loputtomiin, uskon että sen myötä avautuneet ystävyyssuhteet tulevat kantamaan koko loppuelämäni ja että vaihtovuoden jälkimainingit tulevat vielä pitkään vaikuttamaan elämääni. Vaikkei vaihtovuoteni vielä olekaan päätöksessä ja minulla on vielä muutama kuukausi aikaa sitä elää ja hengittää, voin vakuuttaa, että se on ja on ollut elämäni parasta ja rikkainta aikaa. Ajatuskin siitä, etten olisikaan viime syksynä hakenut vaihtoon tänne Pariisiin, puistattaa. Joskus hyppy tuntemattomaan on todella paikallaan.

What if I fall?

But oh darling. What if you fly?

Urheilija ei tervettä päivää nää

Sade ropisee ikkunaani täällä Montmartren kukkulalla tänä lauantai aamupäivänä. Eilen ja toissapäivänä saimme me pariisilaiset nauttia auringon paisteesta ja hyvinkin keväisestä säästä (näin ensimmäiset krokukset!), mutta muuten olemme saaneet sonnustautua tiukasti sadetakkeihin tuulen ja tuiskun piiskatessa kaupunkia. Edes sateenvarjoa ei ole voinut käyttää viiman ollessa niin voimakas. Enää ei tuuli vaikuta niin raivokkaalta, mutta sen näkee vasta kun pistän viimein nenäni ulos. Pian saankin vetää takin niskaan ja suunnata Gare du Nordille hakemaan rakasta siskoani, joka tulee nauttimaan Pariisin keväästä luokseni melkein viikoksi. Toivottavasti ei ihan koko aikaa sataisi… Mais au pire, pakenemme museoihin ja kahviloihin suojaan kuralammikoita ja sadekuuroja. Pariisista kyllä löytyy tekemistä ja nähtävää kaikilla säillä ja kaikkina vuodenaikoina!

Oma laskiaistiistaini kului puhjenneen renkaani kanssa pitkin Pariisia lasketellen... Onneksi tämä pyörähuoltamo pelasti minut ja vaihtoi eturenkaan vain 15€ hintaan. Minulla ei ole täällä Pariisissa pumpun ja öljyn lisäksi muita pyöränhuoltotarvikkeita, mutta onneksi korjaamoita löytyy varsin hyvin joka kaupunginosasta.

Edeltävä viikko on ollut varsin haastava. Tällä viikolla minulla oli kolme tenttiä (genetiikan, immunologian ja ensilääketieteen), joihin valmistautuminen edellisenä viikonloppuna sujui lähinnä Spéculos-vohveleita syöden ja Brysselin antimista nauttien kun vierailin lukioaikaisen kesävaihtoni veljen Samin luona Belgiassa. Vaihtoperheeni asuu Bordeauxissa mutta Sam lähti lukion jälkeen Belgiaan opiskelemaan psykologiaa. Louvain la Neuven yliopisto on kuulemma edistyksellinen etenkin psykologian saralla, joten opinnot siellä ovat laadukkaampia ja antoisampia kuin Bordeauxissa. Samin Belgiaan muuttoa helpotti myös se, että perheen äiti Stephanie on belgialainen ja koko hänen sukunsa asuu siellä yhä. Sam asuukin nyt setänsä luona ja onnekkaasti talo sijaitsee vain parin kilometrin päässä kampukselta. Täältä Pariisista sinne pääsee kätevästi puolessatoista tunnissa ja juna vielä lähti lähimmältä juna-asemaltani Gare du Nordilta. Hintaa kertyi yhdensuuntaiselle lipulle vain reilu parikymppiä kun olin jo hyvissä ajoin liikkeellä. 

Viikonloppu Belgiassa kaikkine vohveleineen (mielettömän hyviä! Varsinkin Spéculos-tahnan kanssa, joka sekin belgialaista), ranskalaisineen (joihin olin suoraan sanottuna hieman pettynyt; miten ne nyt niin erikoisia ovat tavallisiin ranskalaisiin verrattuina?), Tintti-museoineen ja kiipeilyineen (kyllä vain! Samin setä on myös innokas kiipeilijä ja hän vei minut läheiseen kiipeilyhalliin kokeilemaan paikallisia reittejä) oli kerrassaan onnistunut ja oli aivan ihana viettää aikaa ranskalaisen veljeni kanssa mutta tämän viikon tenttejä silmällä pitäen ei valmistautuminen ollut paras mahdollinen. Tämän viikon aikana ehdin kyllä varsin hyvin kerrata kurssien sisältöä ja tehdä harjoitustenttejä, mutta en odota mitään huipputuloksia. Mielestäni tentit olivat myös varsin haastavia edellisvuosien vastaaviin tentteihin verrattuna, mitä kuulin myös paikallisten opiskelijoiden sanovan. Mutta nyt ne ainakin ovat ohi, joten saa sitten nähdä kun tulokset tulevat.

Brysselin viikonloppuna alkoi oikea jalkapöytäni hieman kipuilla. Kävelimme paljon, enkä siis oikein päässyt sitä heti lepuuttamaan ja sunnuntaina kotiin tullessani oli iltalenkki jätettävä väliin. Ajattelin, että parin päivän levolla jalka olisi taas kuin uusi, mutta kun keskiviikkona kävin yrittämässä hieman juoksuaskelia, oli leikki lopetettava lyhyeen vihlovan tunteen jalkapöydässä vahvistuessa. Olen nyt ottanut hyvin rauhallisesti pari viime päivää jalan kanssa mutta en ole ihan varma, pystynkö juoksemaan huomenna sunnuntaina koittavalla Pariisin puolimaratonilla. Kokonainen maraton on vain kuukauden päästä, enkä ehdottomasti halua riskeerata pääsyäni sinne. Katson nyt rauhassa huomiseen asti, pystynkö lähtemään baanalle juoksemaan vai pysynkö katsomon puolella kannustusjoukoissa.

”Mutta nythän voin sitten keskittyä vähän enemmän kiipeilyyn ja ottaa uinnin ja vesijuoksun siihen sivuun, jos en juoksupoluille pääse.” Näin ajattelin positiivisesti polkiessani torstaina kiipeilykisoihin immunologian tentin jälkeen. Kiipeily sujuikin todella hyvin kunnes kisojen loppupuolella yhdellä reitillä lukotin oikean olkapään varaan oikein tosissani. En ole enää ihan varma, mitä tapahtui, mutta luulen, että olkapää oli menossa pois paikaltaan, sillä tuntui kuin se olisi lukkiutunut ja sitten tuntui kuin joku olisi repäissyt tarranauhan olkapäässäni. Pelästyin kamalasti ja tiputtauduin reitiltä. Olkapää ei ollut heti tapahtuman jälkeen kovin kipeä tai särkevä mutta liikuttaessa tuntui vihlaiseva kipu. Fyysinen kipu ei siis ollut pääsyy tuskan kyyneleisiin vaan karvaimpana kurkussa poltteli pettymys. Ei nyt tämäkin. Juuri edellisenä päivänä taistelin jalan kanssa ja nyt meni olkapääkin. Voitte varmaan arvata, että senkertainen kisamenestys ei ollut päätähuimaava… Onneksi minulla oli kiipeilyperhe tukemassa ja pyyhkimässä pettymyksen kyyneleet.

Kisan jälkeen illalla konsultoituani lääkäriäni (eli äitiäni) Suomessa, oli hän sitä mieltä, että olkapää olisi hyvä käydä näyttämässä ortopedilla mahdollisimman pian. Vain, että varmistetaan, ettei mikään ole todella mennyt rikki. Laitoinkin torstai-iltana kaikille pariisilaisille ystävilleni viestiä ja kyselin, miten pääsisin mahdollisimman nopeasti vastaanotolle. Eräs espanjalainen ystäväni Xénia tekee parhaillaan harjoitteluaan ortopedian osastolla St Antoinen sairaalassa ja hänen kanssaan pääsin jo perjantaina viimeisen tentin jälkeen tapaamaan lääkäriä. Ensin kun saavuimme tapaamaan lääkärin sihteeriä, oli hän varsin haluton meitä auttamaan ja päivitteli, kuinka tulimme näin myöhään ja ilman ajanvarausta. Pahoittelimme vuolaasti ja selitimme tilanteeni, minkä jälkeen hän hieman jupisten kirjoitti minulle akuutin lähetteen röntgeniin. Saapuessamme röntgenkuvauksen odotusaulaan ilmoitti virkailija meille, että odotusaika oli 30-45 minuuttia. Olin jo istumassa kiltisti odottamaan, mutta ystäväni hoitikin puhumisen niin näppärästi, että jo kymmenen minuutin päästä seisoin hississä matkalla takaisin ylilääkärin luo röntgenkuva kädessäni. Sihteeri oli jo taas hyvällä tuulella ja lääkäri otti minut ystävällisesti vastaan vain parin minuutin odotuksen jälkeen. Kun tuli ilmi, että olen Suomesta kertoi hän, että hänen miniänsäkin on suomalainen ja lapsenlapsensa käy suomalaista koulua täällä Pariisissa. Mikä sattuma! Alkuhaastatteluiden jälkeen hän tutki olkapääni ja suureksi helpotuksekseni sanoi, ettei mikään ollut luultavasti mennyt rikki. Olkapään lihas- ja jännerakenteet olivat luultavimmin vain ottaneet hieman osumaa alkavasta olkapääluksaatiosta. Sain kuitenkin kontrolliajan ensi viikon tiistaille, jossa varmistetaan, että toipuminen on alkanut hyvin, eikä jatkotutkimuksille ole tarvetta. Nyt siis sain määräykseksi vain lepoa ja tarvittaessa kipulääkettä. Mutta en onnekseni ole tarvinnut edes buranaa, sillä olkapää ei ole särkenyt ollenkaan. Lepoa siis vain!

Että tällaista tänne Pariisiin tällä haavaa. Saa nähdä, mitä jalka sanoo huomenna juoksusta, mutta muuten tulevina päivinä keskitymme Marian kanssa leppoisaan Pariisista nautiskeluun, jotta kroppa pääsee palautumaan kolhuistaan. Lääkäri määräsi lepoa ja elämästä nautiskelua ja sitähän on toteltava! Quelle domage! ;)