Motivaatiotulvan pyörteissä

En voi väittää, että minulla olisi koskaan ollut suurempia motivaatio-ongelmia mitä urheiluun ja harrastamiseen tulee. Tietenkin polte treenaamiseen ja kisaamiseen elää kausittain ja välillä on ollut parempi pitää vähän rennompia kausia ja juosta tai kiivetä vain rakkaudesta itse lajiin ilman sen suurempia tavoitteita tai tapahtumia. Välillä on ollut into piukassa päästä juoksemaan tai kiipeämään kisaa ja välillä taas antaa vain jalkojen rullata ilman sen kummempia tavoitteita. On todella tärkeää osata muokata omia menemisiä ja tekemisiä fiiliksen ja tunteen mukaan, ettei rakkaus ja intohimo omiin harrastuksiin katoa. Varsinkin kun itselle kaikki urheilu on pohjimmiltaan vain rakkautta liikkumiseen, ulkona olemiseen, omien rajojen kokeiluun ja tietenkin itse lajeihin. Jos alkaa askel painaa lenkkipolulla, voi hyvin antaa lenkkareille vähän lomaa ja palata poluille hetken kuluttua taas uusin voimin ja uudella innolla. Voin olla vain kiitollinen ja onnellinen kaikesta siitä, mihin oma kehoni pystyy ja mihin kaikkialle se minua vie aina kallioilta tuntureille, maalilinjoille ja metsäpoluille. 

Pidin vuosia urheilupäiväkirjaa, mutta reilu vuosi sitten alkoi sen pitäminen tuntua pakonomaiselta ja se jäi. Halusin vain mennä ja tehdä sitä, mikä hyvältä tuntui. Aloin myös yhä harvemmin ottaa aikaa tai matkaa juoksulenkeillä tai hiihtäessä ja annoin jalkojen vain viedä sinne minne mieli teki. Halusin todella tuntea, että tein sitä mitä rakastin ja vain itseäni varten ilman, että ajattelin, mitä minun pitäisi tehdä ja treenata ja mitä minulta muka odotettaisiin. Huvittavaa sinänsä, sillä en ole vuosiin ollut kenenkään valmennettavana, eikä minulta siis ole mitään odotettukaan. Mutta mieli kummasti tekee tepposia ja alkaa kuvitella yhtä ja toista muiden kommenteista ja lukemistaan artikkeleista ja jutuista. Siispä halusinkin ottaa vähän etäisyyttä systemaattiseen treenaamiseen ja antaa kehon ja mielen yhdessä päättää, mihin tie vei. Tämä rennompi suhtautuminen urheiluun teki todella hyvää, eikä palo omiin lajeihin  hiipunut lainkaan, vaikkei kaikkea rustannutkaan ylös ja ennalta suunnitellut. Oikeastaan kävi aivan päinvastoin.

En oikein tiedä, mistä se johtuu mutta nyt motivaationi treenaamiseen on aivan uudella tasolla. En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin täynnä intoa treenata, mennä, kehittyä ja kisata. En välttämättä koskaan. Ehkä se johtuu motivoivasta kiipeilytreeniryhmästä, uudesta valmentajasta ja hyvistä tuloksista viimeaikaisissa juoksukisoissa, jotka todistivat, että kunto on kovempi kuin koskaan aiemmin. Tai ehkä uusista aluevaltauksista suunnistuksen ja polkujuoksun saralla. Tai ehkä olen motivoitunut uusista tapaamistani ihmisistä, jotka ovat innostaneet minua uusiin haasteisiin ja innoittaneet omilla saavutuksillaan ja tekemisillään asettamaan itselle uusia tavoitteita. Tai kannustavista ja rohkaisevista kommenteista ja sanoista, joita olen muilta saanut. Kuinka inspiroivaa olikaan esimerkiksi ensimmäisissä boulder-kisoissa nähdä vahvojen naisten kiipeävän reittejä, joilla itse en saanut alkumuuvejakaan tehtyä. Tai kuulla opiskelukaverini olleen juoksemassa useita maastojuoksukisoja Espanjassa ja Italiassa, ja suunnitella keväälle uusia kisamatkoja yhdessä. Tai seurata sosiaalisessa mediassa upeiden naisten suorituksia omissa lajeissaan. Uskon, että kaikki nämä tekijät ovat vaikuttaneet tähän uudenlaiseen innon kipinään ja varmasti myös se, että täällä Pariisissa olen yhä vahvemmin tuntenut pohjoisen identiteettini tärkeyden, jonka myötä omien juurten ja rakkauden kohteiden tärkeys on vain korostunut.

Nyt tuntuu melkein, että voisin vain kiivetä ja juosta ja treenata uusiin kisoihin ja tapahtumiin  sekä suunnitella uudenlaisia haasteita ja seikkailuja. Olen päättänyt keskittyä tänä vuonna kiipeilyyn ja juoksuun, ettei aikataulu liiaksi täyty, sillä haluan tietenkin nauttia myös pariisilaisesta elämänmenosta ja ehtiä opiskella. Haluan nyt keskittyä pariin lajiin kunnolla, mutta samalla pitää huolen, ettei treenaus käy yksipuoliseksi ja vamma-alttiiksi. Nyt tuntuu polte treenaamiseen niin kovalta, että on vähän pidäteltävä itseäni, sillä se on varmasti juuri tällaisissa intopuuskissa kun monet urheiluvammat ja ylitreenaamiset tulevat mukaan kuvioihin. Ja se on ehkä viimeinen asia, mitä nyt toivoisin tulevan eteeni.

Olen myös onnellinen, että voin yhdistää juoksemisen ja kiipeilyn Pariisista ja Ranskasta nauttimiseen. Pitkillä juoksulenkeillä voin tutustua uusiin kaupunginosiin, puistoihin ja kortteleihin ja löytää uusia kokeilun arvoisia ravintoloita, toreja ja museoita. Eilen pääsin taas onnekseni Pariisin eteläpuolella sijaitsevaan Fontainebleaun metsään boulderoimaan yhdessä parin ystäväni kanssa. Kuinka hyvää tekikään päästä vähän hengittämään metsäntuoksuista raikasta syysilmaa uusia boulderprojekteja työstäessäni. Pariisin metropolissa asuessani olen saanut huomata, että pohjoisen tyttö todella kaipaa metsään, eikä se kaipuu meinaa pelkässä puistossa käväisyllä tyyntyä. Onneksi metsään ei ole kovin pitkä matka, jos Pariisin liikenne ja väkimäärä alkaa tuntua liian ahdistavalta. Pienen levon jälkeen on taas mukava palata omille kotikulmille ja nousta Montmartren rappuja kaupungin näkymää ihailemaan. On myös mukava huomata, että syyssateiden myötä Pariisinkin ilma on raikastunut ja hengitys kulkee lenkillä ja pyörän selässä helpommin.

Toivottavasti tekstini ei kuulosta siltä, että aikoisin tästä eteenpäin vain elää ja hengittää urheilua ja treenata orjallisesti uusiin kisoihin. Ei. Se ei ole tavoite, eikä minun tyyliseni elämänmeno. Aion pitää arjessani sopivan tasapainon ja muistaa myös rentoilla sopivissa määrin niin henkisen kuin fyysisenkin hyvinvoinnin nimissä. Tehdä sitä, mitä rakastan ja mikä tuntuu hyvältä. Vaikka olen ottanut uusia tavoitteita, ei se tarkoita, että treenaisin pakonomaisesti jonkin ohjelman mukaan. Aion pitää rennon otteen mukana tekemisissäni, sillä se on tuntunut ja tuntuu edelleen hyvältä. Teen edelleen kaikkea tätä puhtaasti omasta innosta, enkä halua sammuttaa sitä kipinää liialla pakottamisella. Mottoni kuuluu edelleen ”Tappa inte leendet” , joka oli mukana jo ensimmäisellä maratonillani. Se on kantanut pitkälle, enkä aio hyväksi havaittua periaatetta vaihtaa. Tietenkään ei koko aikaa voi olla hauskaa ja hymy yltää korvasta korvaan, mutta kaiken kaikkiaan on ilon pysyttävä mukana menossa. Muuten se ei ole minua varten.